Gdanskin kauniit kadut – 9J Puolan leirikoulussa.

Maailman kaunein KFC (1. päivä)

Kuoppaisen laskeutumisen jälkeen olemme saapuneet Gdanskiin, valloittavaan puolalaiseen kaupunkiin. Taksikuski, joka toi meidät hosteliimme, osasi yllättäen monia suomenkielisiä fraaseja, kuten “p*****e”. Hostellimme on siisti, vaikkakin täällä kaikuu kuin kirkonholvissa ja joku väittää, ettei kraanasta tule lämmintä vettä. Sunnuntaisin Gdanskin kaupat ovat suurimmalta osalta kiinni, mutta täällä on munkkikioski, jossa on jatkuvasti pitkä jono, jossa ihmiset vesikielellä odottavat tilaamaan tuoreen munkin.

Käymme syömässä maailman kauneimmassa KFC:ssä rautatie asemalla. Halpaa on! Valtava burgeriateria maksaa 4-50€! Myöhemmin suunnistamme pikkumarketista iltapalaa. Gdanskissa on lukematon määrä toinen toistaan kauniimpia vanhoja rakennuksia.

 

Stuthoffin varjot (2. päivä)

Aurinkoinen aamu. Suihkussa saa haukkoa henkeään, sillä huhut ovat totta: vesi on jääkylmää. Ruoan olemme ostaneet tähän mennessä paikallisesta R-kioskista. Vaikka putiikki näyttää tismalleen kopiolta suomalaisesta Ärrästä, yksi ero on: hinta. Täällä kaikki on puolet, ellei jopa kolmannes siitä, mitä Suomessa, siispä ruoat saadaan jopa halvemmalla kuin kotimaisesta S-kaupasta! Puolaa on vaikea oppia, vaikka jälleen kyselen putiikin kauniilta tyttäreltä, miten puolaksi sanotaan “hyvää huomenta”. Saapuessamme takaisin hotellille olen jo unohtanut vastauksen.

Aurinko vaihtuu harmaisiin pilviin, jotka kiitävät surumielisesti taivaalla, kun saavumme Stuthoffin keskitysleirille. Navakka tuuli puhaltaa aavalla kentällä, jolla tuhannet ihmiset ovat aikanaan kärsineet karmaisevan kohtalon. Kylmyys ja harmaus, autius ja hiljaisuus, ovat omiaan luomaan “tunnelmaa”, ja se saa ajattelemaan heitä, jotka ovat värjötelleet raitapuvuissaan tässä lohduttomassa paikassa.

Käymme katsomassa parakkeja sekä kaasukammiota ja krematoriota. Täällä on ollut vankeina ihmisiä ympäri eurooppaa, muitakin kuin juutalaisia, myös suomalaisia. Tapahtumien hirveys ja epäinhimillisyys tulee vastaamme jokaisen valokuvan nälkiintyneissä kasvoissa ja surullisissa silmissä, sekä valtavassa kasassa kengänpohjia, joiden joukossa on myös pienten lasten kenkiä.

Stuthoffin synkeys jää taakse, kun taksikuskimme poimii meidät kyytiin ja matkamme Gdanskiin kuluu suomalaisen popin jytkeessä ja takapenkin nuorten raikuvan laulun säestyksellä. “P*****e”, toteaa tuttu taksikuskimme ukkometson soidessa – kylläkin erinomaisen hauska mies. Korvat soiden astun ulos taksista, ja saavumme Fontana Neptunan luo. Siellä on Hard Rock Café Gdansk. Ei ole helppoa asioida ravintolassa 15 hengen voimin, mutta onnistumme ja mätämme naamariin maukkaat ateriat.

Syötyämme talsimme takaisin hostellille läpi Gdanskin vanhan kaupungin, se on kaunis kuin piparkakkutalo. Huomenna palaamme tänne uudelleen, mutta sen verran hidastamme tahtia, että nappaamme mukaan kuuluisan munkkikojun munkit. On hyvää!

Pienen aikatauluvirheen vuoksi pääsemme tunnin odottelun jälkeen sisään vanhaan tehdashalliin. Ulkoa päin halli on korkea, viisi tai kuusikerroksinen punatiiliröttelö, jonka hajalla olevista ikkunaluukuista huhuilevat kyyhkyset lentelevät ulos ja sisään. Kellarikerros on veden vallassa. Sen toiseksi ylimmässä kerroksessa meitä odottaa Paint Ball -sota. Voi että, miten hauskaa! Vaikka halli on melko kylmä ja liikettä on vähän, jännitys nostaa hien pintaan. Kahden tunnin ajan entinen saksalaisten sukellusvenetehdas on täynnä painekaasuaseiden pauketta keltaisten värikuula-ammusten viuhuessa ja läimähdellessä seiniin, vaneriesteisiin – ja tietenkin meihin!

Lopuksi raahaudumme väsyneinä ostarille, jossa on ansaittu kahvi ja ruokatauko. Sen jälkeen suunnistamme hotellille, jossa nuoriso toivon mukaan menisi ajoissa nukkumaan ja myös nukkuisi. Hotellilla päivä saa arvoisensa päätöksen: Hanasta tulee kuumaa vettä.

 

Dzien dobry! (3. Päivä)

Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta, kun aamutuimaan suunnistamme lähikauppaan. Mikä se huomenta taas olikaan puolaksi? Tarkistus puhelimesta: Dzien dobry… dzien dobry. Kassalla en saa sanoja ulos suustani, kuinka vaikeaa tämä voi olla?

Pienessä joenuomassa uiskentelee kyhmyjoutsen pariskunta, jotka tulevat sillan kupeeseen kärkkymään leivänmuruja. Paluumatkalla niille muutama murun heitämme, mutta siinä samassa paikalle ui, lentää ja kiitää sorsien, lokkien ja pelottomien pulujen ahnas haaskalauma.

Tänään kohteenamme on WWII-museo, joka paljastuu arkkitehtuurin ja suunnittelun huipuksi, jonne voisi upota koko päiväksi. Näyttely on valtava, äärimmäisen kiehtova ja jotkin huoneet herättävät vilpittömän “wow”-reaktion. Iloksemme myös Suomi ja Talvisota on saanut oman huoneensa näyttelyssä!

Tunnelmamme hieman latistuu, kun jokin museon lukuisista vahtimestareista tulee hätistelemään nuorisoamme: “Menkää pois! Tämä on museo, täällä ei saa hymyillä.” Aihe on toki puolalaisille herkkä asia, mutta ihmettelen, että liikkellä oli paljon muitakin (ilmeisesti paikallisia) koululaisryhmiä, joista osa oli varsin äänekkäitä.

Hapan maku haihtuu kuitenkin piakkoin, kun palaamme bunkkerien hämärästä kirkkaaseen aurinkoon. Pari kierrosta maailmanpyörässä, ja sen jälkeen ruokapaikkaa etsimään. Iskeydymme arvalla erääseen pieneen ravintolaan, hyvä valinta. Sisustus on persoonallinen, ja dumblingsit eivät jätä kylmäksi.

Sitten vanhaan kaupunkiin! Kierrämme nähtävyyksiä, kuten keskiaikaisen nostokurjen (Swan Tower), jolla on lastattu lavoja. Käymme myös Marian Katedraalissa, joka on maailman suurin tiilirakennus. Tornin huipulle on 400 rappusta ja niitä lähdemme sitten kiipeämään minä ja osa oppilaista.

Ensimmäiset 200 askelta sujuvat ahtaissa ja jyrkissä kierreportaissa ilman muita ongelmia, paitsi pohkeiden pakotusta. Ne johtavat kirkon katon tasalle. Mutta sitten alkaa kiipeäminen itse torniin; leveät kivirappuset kiertävät neliskanttista tornia avoimessa tilassa. Yritän pysyä oppilaiden perässä ja kiipeän puntit tutisten yhä ylemmäs. Ja jokaisen uusi askelma tuntuu olevan vaikeampi ylittää.

Noin rapun 350 kohdalla ylös tuntuu vieläkin olevan lohduton matka, ja päässä huojuu, vaikka torni itse tuskin hievahtaakaan kovasta tuulesta huolimatta, joka puhaltaa tornin säleikkunoista sisään. Istun kohdalla olevalle tasanteelle ja katson jo lähes ylhäällä olevia oppilaita. “Hei, et kai luovuta!” eräs heistä huikkaa. Mutta en pääse ylöspäin. Jään istumaan ja toivon, ettei yksikään oppilas syöksy yli kaiteen minkään typerän tempauksen seurauksena. Mutta pian he jo tulevatkin alaspäin, ja muutamat pojista pysähtyvät kohdalleni.

“Etkö mee ylös?”

“No tahtoisin, mutta en tiiä pystynkö.”

“Ei sinne oo pitkä matka, ja siellä on upeet näkymät!”

“No, mennään sitten, mutta tulkaa mukaan!”

Ja niin sitten poikien seuran ja satunnaisten “hauskojen” heittojen (siitä, miten portaat romahtavat) saattelemana kiipeän viimeiset portaat, ja pian löydän itseni korkean tornin huipulta, josta näkyy koko auringossa kylpevä Gdansk. Näkymä on huikaiseva, eikä ylhäällä tunnu mitenkään pahalta. Alas tulo on helpompaa, ja pienen jännityksen jälkeen olemme taas turvallisesti maan pinnalla. Kiitos pojat!

Gdanskissa on kaikkea uutta ja vanhaa sikin sokin. Uutta edustaa myös kauppakeskus Forum, joka pullistelee merkkiliikkeitä. Vähintään Tampereen Ratinan kokoine, mutta runsaasti monipuolisempi kauppakeskus saa päänpyörälle ja jalat kramppaamaan. Kun nuoriso on ostanut kaksin käsin merkkivaatteita ja syönyt itsensä ymmyrkäisiksi, raahaudumme takaisin hotellille. “Mennäänkö me vielä johonkin?”, on ensimmäinen kysymys, kun majapaikkaan on saavuttu. Huh!

Kun ilta on tunnissa pimennyt, lähdemme vielä ulos kaupungin iltaan, kierrämme satamaa ja kävelykatua, ja näemme Gdanskin vielä uudessa, kauniissa valossa. Ulkona on rauhallista, ja maailmanpyörä, joka päivän näöllä oli tylsän valkoinen, on nyt upeasti valaistu. Vielä matkamuistot kehiin, ja suunnistamme kohti keilapaikkaa. Kuitenkin keilapaikan vastaan lyövä oluen haju, ja ryhmämme väsymys saavat aikaan sen, että lopulta päädymme takaisin majapaikkaamme. Pikkuhiljaa alkaa valmistautuminen viimeiseen yöhön, ja huomiseen lähtöön.

 

Taaksemme jää Gdansk (4. päivä)

Herään kuoleman väsyneenä. Onneksi täytyy lähteä vielä kerran lähimarkettiin ja sen kauniin myyjän luo ostamaan aamupalaa. Raikas, viileä ulkoilma ja auringonpaiste herättävät minutkin uuteen päivään. Aamupalat naamaan, nopea pakkaus ja sitten menoksi. Taksikuskit kiidättävät meidät lentokentälle tuossa tuokiossa. Terminaali on rauhallinen ja nyt on hyvää aikaa tehdä tiliä siitä, mitä jäi käteen Gdanskista:

Kaupunki on kotoisa ja juuri sopivan kokoinen. Tunnelma on lämmin. Gdansk on upea yhdistelmä vanhaa hansakaupunkia ja uutta rakennusta, perinteikäs ja moderni, itäinen ja samaan aikaan hyvin läntinen. Historia on vahvasti läsnä, kuitenkin elinvoimaisena. Vaikka kieli on outo, on jotenkin tutumpaa, että sitä kirjoitetaan latinalaisilla kirjaimilla. Uudetkin rakennukset on rakennettu tyylillä ja esteettisesti, jotkut myös perinteitä kunnioittavasti. Lähes kaikki tarvittava on puolentunnin kävelymatkan päässä, ja myös puolet halvempaa kuin Suomessa.

Gdanskissa on paljon historiaa, ja museoidenkin katsastamiseen voisi helposti viettää parikin päivää. Kaupungin läpi on ärsyttävää mennä kiireellä, silloin näkee kaikenlaista, mutta ei ehdi katsoa mitään. Jos mahdollisuus tulee, aion palata tänne uudelleen, tällä kertaa omalla ajallani. Kiitos vieraanvaraisuudestasi, Gdansk!


Epilogi:

Turussa on märkää, kylmää, harmaata ja räntää tulee rätteinä vaakatasossa. Syvä huokaus, mutta pian täällä rakkaassa kotimaassakin on yhtä kaunista kuin Itä-Meren toisella rannalla. Silti paluulipun ostaminen seuraavaan lähtöön vilahtaa mielessäni. Kuitenkin, niin kuin aina, on hyvä olla jälleen kotona.

-Juho Varpukoski, koulunkäynninohjaaja

(Visited 156 times, 1 visits today)

3 Kommentit

  1. Kiitos mahtavasta leirikoulusta. Suuren osan sen mahtavuudesta teitte myös te matkalla olleet aikuiset. Outi, Sue ja Juho ootte niin ❤️. Aivan mielettömän hyvin kirjoitettu leiripäiväkirja, sitä oli hauska lukea

Vastaa käyttäjälle Tanja Jokinen Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*